Tulin armoon 21-vuotiaana. Uskoon tulin aikoinaan jo
kasteessa, mutta ollessani vetämässä rippikoululeiriä kesällä 1996 koin jotain
sellaista, mitä kutsun armoon tulemiseksi. Se oli vahva hengellinen kokemus.
Silloin ensimmäistä kertaa tunsin häivähdyksen siitä, mitä se on, kun ei
tarvitse itse pystyä kaikkeen, sen mitä armo on, sen mitä Jumalan rakkaus
syvimmältään on.
Tuo yksittäinen kokemus muutti elämässäni paljon isoja
asioita – tietenkin pitemmän prosessin kautta, mutta kuitenkin: En enää
ajatellut, että jokaisen tulee pärjätä omillaan, että jokaisen pitää itse
pystyä luomaan oma hyvinvointinsa. Raamatuntulkintani muuttui suhteellisen
kirjaimellisesta tulkinnasta nykymuotoonsa, jossa en mitenkään kykene sivuuttamaan
kirjoitusajankohdan vaikutusta. Poliittiset näkemykseni muuttuivat. Tapani
suhtautua toisiin ihmisiin muuttui radikaalisti armollisemmaksi. Ikävä kyllä se
armon kokemus suhteessa itseeni jäi edelleen erittäin vajavaiseksi ja sen
kanssa saan tehdä töitä ehkä vielä pitkään. Tiedän, että kaste ja usko riittää
armon saamiseksi, mutta sen tunteminen ja aito kokeminen on vain liian
haastavaa minulle.
Mitä tämä sitten aiheuttaa elämässäni? Se aiheuttaa muun
muassa sen, että kaikki ne tuomitsevat sanat, joita minuun homoseksuaalina
kohdistetaan, osuvat todella syvälle. Pitkään yritin selittää itselleni,
etteivät ne oikeastaan kauheasti satu, koska tiedän ja ymmärrän, millaisesta
raamatuntulkinnasta ne nousevat enkä enää itse siihen usko. Kyllä ne silti
satuttavat. Ne satuttavat todella paljon.
Toinen asia, jonka ne tuomitsevat sanat ovat tuoneet
elämääni, on pelko jossain syvällä sisimmässäni siitä, että mitä jos joudunkin
helvettiin. Tiedän, ettei homoseksuaalina eläminen ole mikään pelastuskysymys,
mutta kun lukemattomia kertoja saa suoraa palautetta siitä, että on menossa
helvettiin – joskus jonkun mukaan tuomioni on oleva kovempi kuin yhdenkään
al-Qaidan terroristin – niin kyllä se jotain ihmisen psyykelle aiheuttaa.
Kauheinta asiassa on ehkä jopa se, että olen kokenut etten voi sitä koskaan
ääneen sanoa, kun sitten on heti taas joku uskossaan väkevä sanomassa, että
siellä se Jumala nyt tekee työtään omassatunnossa. Ei tee. Sellaisen sanominen
on julmaa hengellistä väkivaltaa. En ole itse koskaan joutunut minkään varsinaisen
eheytystoiminnan uhriksi, mutta voin vain kuvitella, miten syvät haavat ja
arvet sellainen jättää sisimpään.
Kolmas asia, jonka nämä tuomitsevat sanat ovat aiheuttaneet,
on se, että olen etääntynyt toisista kristityistä. Tällä hetkellä jokainen
kohtaamani kristitty on potentiaalinen väkivallantekijä. Joudun pelkäämään
sitä, onko hänen hengellisyytensä sellaista, joka tuomitsee minut ja että ehkä
hän vielä tuo sen esiinkin. Niitä kristittyjä nimittäin on, jotka eivät
todellakaan pelkää sanoa suoraan, mitä he asiasta ajattelevat. He kun ovat
oppineet, että synti pitää sanoa synniksi. Ei saa tarjoilla halpaa armoa. Minä
taas epäilen, että nämä ihmiset eivät itse ole koskaan tulleet armoon. Rukoilen
jokaiselle sitä kokemusta, koska se on erittäin puhdistava ja parantava. Siitä
voi seurata lopulta sellainen pyhä huolettomuus, joka toteuttaa Raamattuun
kirjatun armollisen sanoman: ’Vapauteen Kristus vapautti meidät.’ (Gal. 5:1)
Sitten on oma ryhmänsä se joukko ihmisiä, joilla ei ole
mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta jotka ovat vain todella kyllästyneitä
tähän kirkon jatkuvaan homokeskusteluun. Minä arvostan jokaista heteroa, joka
ei suostu kyllästymään ennen kuin tämä asia on loppuun käsitelty ja
homoseksuaaleilla on heteroiden kanssa samat oikeudet, sama ihmisarvo ja sama
mahdollisuus elää elämäänsä toista ihmistä rakastaen. Ja ei, se ei riitä, että
homokin voi mennä naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. En nimittäin
ajattele, että heteroillekaan riittäisi parisuhteen rekisteröimisoikeus samaa
sukupuolta olevan kanssa.
Kun joku avioliitossa elävä miespappi vähättelee kirkon
homokeskustelua, minulla nousee karvat pystyyn. Heitä harvemmin kirkossa
lyödään sukupuolensa, seksuaalisuutensa tai parisuhteensa perusteella. On niin
helppoa vähätellä asioita, jos ei ole koskaan sellaisen asemassa ollut, joka
asiaa todeksi elää. On niin helppo sanoa, että ’taasko se niistä homojutuista
puhuu’. Ystäväni kirjoitti mielestäni oivaltavasti Facebookissa Nelson
Mandelasta: ’Mietin montakohan kertaa viimeisiään vetelevä ikoni Nelson Mandela
sai pitkän elämänsä aikana kuulla, että lopeta nyt jo tuo neekeripuhe ja että
on sulla ihme neekeriagenda. Etkö sä Nelson osaa puhua enää mistään muusta kuin
neekereistä? Ei mulla ole Nelson mitään periaatteessa neekereitä vastaan, mutta
tämä alkaa jo kyllästyttää. Puuhaatsä jotain neekerimarssiakin häh?’
Olin kuuntelemassa Kaari Utrion alustusta perheen
muuttumisesta aikojen saatossa: Perheen tehtäviä vanhassa yhteiskunnassa oli
ensisijaisesti jäsentensä suojeleminen, jälkeläisten tuottaminen, jälkeläisten
kasvattaminen ja erityisesti heidän uskonnollinen kasvatuksensa. Yli 80 %
väestöstä sai palkkansa maataloudesta. Nykyään yhteiskunta huolehtii perheen
entisistä tehtävistä. Nykyaikainen länsimainen perhe on ennen kaikkea
jäsentensä tunteiden keskus. Se tarjoaa jäsenilleen kiintymystä, kannustusta ja
läheisyyttä. Ennen kaikkea se on tunneyksikkö. Se perustuu rakkauteen, joka
syntyy jo ennen avioliiton solmimista.
Minä kysyn, missä ovat perusteet samaa sukupuolta olevien
avioliiton kieltämiselle. Jos joku sanoo minulle, että Raamatussa, niin minä
sanon hänelle, että luulisi sitten moniavioisuudenkin olevan hyväksyttyä.
Sillekin löytyy vahvat raamatulliset perusteet, jos kirjoituksia sillä tyylillä
tulkitaan. Ja kyllä, Raamattua aina tulkitaan. Kukaan ei elä kirjaimellisesti
Raamatun käskyjen mukaan. Ei se ole tarkoituskaan. Me tarvitsemme jokainen
Jumalan armoa ja se on meille tarjolla, ihan jokaiselle.
Kirkko päätti jo keskiajalla, että se haluaa tukea
nimenomaan avioliiton pysyvyyttä, kun äärimmäisen tiukat sukurutsasäädökset
aiheuttivat paljon avioeroja. Eron sai, jos puolisot olivat sukua seitsemän
sukupolven sisällä. Halutessaan oli helppoa todistaa, että näin oli. Kirkko
siis rajasi sukurutsan vain neljänteen polveen ja painotti avioliiton
elinikäisyyttä. Luterilainen kirkko on sittemmin hyväksynyt avioeron ja jopa
vihkii eronneita.
Taas palaan niihin raamatullisiin perusteluihin: jos ihmisen
raamatuntulkinta kestää eronneiden uudelleen vihkimisen, niin miten enää voi
vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa? Tämä on ihan aito kysymykseni,
johon mielestäni vastaus on vain ja ainoastaan se, että seksuaalisuuteen
liittyvät asiat koskettavat meissä jokaisessa niin syviä alueita, että niissä
kysymyksissä eivät järkisyyt ratkaise. Ja kun kerran tunnepuolella ollaan, niin
ehdottaisin, että meidän homoseksuaalien tunteita ja omaatuntoa kuunneltaisiin
ja kunnioitettaisiin ja meille annettaisiin samat oikeudet kuin heteroillekin.
Me kun emme samaa sukupuolta rakastamalla ja yhteen ihmiseen sitoutumalla
vahingoita ketään.
Eikö myös homoseksuaalien parisuhteiden kestävyyttä tulisi
tukea? Raamatussahan tuomitaan ennen kaikkea seksuaalinen hurjastelu niissä
kohdissa, joita yleensä homoseksuaaleja vastaan hyökätessä käytetään. Raamattu
ei puhu sanaakaan rakkauteen perustuvasta sitoutuneesta parisuhteesta samaa
sukupuolta olevien välillä eli homoseksuaalisista parisuhteista, joille minä
kaipaan kirkolta nykyistä suurempaa tukea. Myös me tarvitsemme Jumalan
siunausta, koska parisuhteet ovat aina haastavia eikä niissä ongelmissa
välttämättä omin voimin jaksa – ei kukaan meistä, oli sitten homo tai hetero
tai jotain siltä väliltä.
- Kirjoitus julkaistu uusimmassa Etsijä-lehdessä