Armo kuuluu kaikille

Tulin armoon 21-vuotiaana. Uskoon tulin aikoinaan jo kasteessa, mutta ollessani vetämässä rippikoululeiriä kesällä 1996 koin jotain sellaista, mitä kutsun armoon tulemiseksi. Se oli vahva hengellinen kokemus. Silloin ensimmäistä kertaa tunsin häivähdyksen siitä, mitä se on, kun ei tarvitse itse pystyä kaikkeen, sen mitä armo on, sen mitä Jumalan rakkaus syvimmältään on.

Tuo yksittäinen kokemus muutti elämässäni paljon isoja asioita – tietenkin pitemmän prosessin kautta, mutta kuitenkin: En enää ajatellut, että jokaisen tulee pärjätä omillaan, että jokaisen pitää itse pystyä luomaan oma hyvinvointinsa. Raamatuntulkintani muuttui suhteellisen kirjaimellisesta tulkinnasta nykymuotoonsa, jossa en mitenkään kykene sivuuttamaan kirjoitusajankohdan vaikutusta. Poliittiset näkemykseni muuttuivat. Tapani suhtautua toisiin ihmisiin muuttui radikaalisti armollisemmaksi. Ikävä kyllä se armon kokemus suhteessa itseeni jäi edelleen erittäin vajavaiseksi ja sen kanssa saan tehdä töitä ehkä vielä pitkään. Tiedän, että kaste ja usko riittää armon saamiseksi, mutta sen tunteminen ja aito kokeminen on vain liian haastavaa minulle.

Mitä tämä sitten aiheuttaa elämässäni? Se aiheuttaa muun muassa sen, että kaikki ne tuomitsevat sanat, joita minuun homoseksuaalina kohdistetaan, osuvat todella syvälle. Pitkään yritin selittää itselleni, etteivät ne oikeastaan kauheasti satu, koska tiedän ja ymmärrän, millaisesta raamatuntulkinnasta ne nousevat enkä enää itse siihen usko. Kyllä ne silti satuttavat. Ne satuttavat todella paljon.

Toinen asia, jonka ne tuomitsevat sanat ovat tuoneet elämääni, on pelko jossain syvällä sisimmässäni siitä, että mitä jos joudunkin helvettiin. Tiedän, ettei homoseksuaalina eläminen ole mikään pelastuskysymys, mutta kun lukemattomia kertoja saa suoraa palautetta siitä, että on menossa helvettiin – joskus jonkun mukaan tuomioni on oleva kovempi kuin yhdenkään al-Qaidan terroristin – niin kyllä se jotain ihmisen psyykelle aiheuttaa. Kauheinta asiassa on ehkä jopa se, että olen kokenut etten voi sitä koskaan ääneen sanoa, kun sitten on heti taas joku uskossaan väkevä sanomassa, että siellä se Jumala nyt tekee työtään omassatunnossa. Ei tee. Sellaisen sanominen on julmaa hengellistä väkivaltaa. En ole itse koskaan joutunut minkään varsinaisen eheytystoiminnan uhriksi, mutta voin vain kuvitella, miten syvät haavat ja arvet sellainen jättää sisimpään.

Kolmas asia, jonka nämä tuomitsevat sanat ovat aiheuttaneet, on se, että olen etääntynyt toisista kristityistä. Tällä hetkellä jokainen kohtaamani kristitty on potentiaalinen väkivallantekijä. Joudun pelkäämään sitä, onko hänen hengellisyytensä sellaista, joka tuomitsee minut ja että ehkä hän vielä tuo sen esiinkin. Niitä kristittyjä nimittäin on, jotka eivät todellakaan pelkää sanoa suoraan, mitä he asiasta ajattelevat. He kun ovat oppineet, että synti pitää sanoa synniksi. Ei saa tarjoilla halpaa armoa. Minä taas epäilen, että nämä ihmiset eivät itse ole koskaan tulleet armoon. Rukoilen jokaiselle sitä kokemusta, koska se on erittäin puhdistava ja parantava. Siitä voi seurata lopulta sellainen pyhä huolettomuus, joka toteuttaa Raamattuun kirjatun armollisen sanoman: ’Vapauteen Kristus vapautti meidät.’ (Gal. 5:1)

Sitten on oma ryhmänsä se joukko ihmisiä, joilla ei ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta jotka ovat vain todella kyllästyneitä tähän kirkon jatkuvaan homokeskusteluun. Minä arvostan jokaista heteroa, joka ei suostu kyllästymään ennen kuin tämä asia on loppuun käsitelty ja homoseksuaaleilla on heteroiden kanssa samat oikeudet, sama ihmisarvo ja sama mahdollisuus elää elämäänsä toista ihmistä rakastaen. Ja ei, se ei riitä, että homokin voi mennä naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. En nimittäin ajattele, että heteroillekaan riittäisi parisuhteen rekisteröimisoikeus samaa sukupuolta olevan kanssa.

Kun joku avioliitossa elävä miespappi vähättelee kirkon homokeskustelua, minulla nousee karvat pystyyn. Heitä harvemmin kirkossa lyödään sukupuolensa, seksuaalisuutensa tai parisuhteensa perusteella. On niin helppoa vähätellä asioita, jos ei ole koskaan sellaisen asemassa ollut, joka asiaa todeksi elää. On niin helppo sanoa, että ’taasko se niistä homojutuista puhuu’. Ystäväni kirjoitti mielestäni oivaltavasti Facebookissa Nelson Mandelasta: ’Mietin montakohan kertaa viimeisiään vetelevä ikoni Nelson Mandela sai pitkän elämänsä aikana kuulla, että lopeta nyt jo tuo neekeripuhe ja että on sulla ihme neekeriagenda. Etkö sä Nelson osaa puhua enää mistään muusta kuin neekereistä? Ei mulla ole Nelson mitään periaatteessa neekereitä vastaan, mutta tämä alkaa jo kyllästyttää. Puuhaatsä jotain neekerimarssiakin häh?’

Olin kuuntelemassa Kaari Utrion alustusta perheen muuttumisesta aikojen saatossa: Perheen tehtäviä vanhassa yhteiskunnassa oli ensisijaisesti jäsentensä suojeleminen, jälkeläisten tuottaminen, jälkeläisten kasvattaminen ja erityisesti heidän uskonnollinen kasvatuksensa. Yli 80 % väestöstä sai palkkansa maataloudesta. Nykyään yhteiskunta huolehtii perheen entisistä tehtävistä. Nykyaikainen länsimainen perhe on ennen kaikkea jäsentensä tunteiden keskus. Se tarjoaa jäsenilleen kiintymystä, kannustusta ja läheisyyttä. Ennen kaikkea se on tunneyksikkö. Se perustuu rakkauteen, joka syntyy jo ennen avioliiton solmimista.

Minä kysyn, missä ovat perusteet samaa sukupuolta olevien avioliiton kieltämiselle. Jos joku sanoo minulle, että Raamatussa, niin minä sanon hänelle, että luulisi sitten moniavioisuudenkin olevan hyväksyttyä. Sillekin löytyy vahvat raamatulliset perusteet, jos kirjoituksia sillä tyylillä tulkitaan. Ja kyllä, Raamattua aina tulkitaan. Kukaan ei elä kirjaimellisesti Raamatun käskyjen mukaan. Ei se ole tarkoituskaan. Me tarvitsemme jokainen Jumalan armoa ja se on meille tarjolla, ihan jokaiselle.

Kirkko päätti jo keskiajalla, että se haluaa tukea nimenomaan avioliiton pysyvyyttä, kun äärimmäisen tiukat sukurutsasäädökset aiheuttivat paljon avioeroja. Eron sai, jos puolisot olivat sukua seitsemän sukupolven sisällä. Halutessaan oli helppoa todistaa, että näin oli. Kirkko siis rajasi sukurutsan vain neljänteen polveen ja painotti avioliiton elinikäisyyttä. Luterilainen kirkko on sittemmin hyväksynyt avioeron ja jopa vihkii eronneita.

Taas palaan niihin raamatullisiin perusteluihin: jos ihmisen raamatuntulkinta kestää eronneiden uudelleen vihkimisen, niin miten enää voi vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa? Tämä on ihan aito kysymykseni, johon mielestäni vastaus on vain ja ainoastaan se, että seksuaalisuuteen liittyvät asiat koskettavat meissä jokaisessa niin syviä alueita, että niissä kysymyksissä eivät järkisyyt ratkaise. Ja kun kerran tunnepuolella ollaan, niin ehdottaisin, että meidän homoseksuaalien tunteita ja omaatuntoa kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin ja meille annettaisiin samat oikeudet kuin heteroillekin. Me kun emme samaa sukupuolta rakastamalla ja yhteen ihmiseen sitoutumalla vahingoita ketään.

Eikö myös homoseksuaalien parisuhteiden kestävyyttä tulisi tukea? Raamatussahan tuomitaan ennen kaikkea seksuaalinen hurjastelu niissä kohdissa, joita yleensä homoseksuaaleja vastaan hyökätessä käytetään. Raamattu ei puhu sanaakaan rakkauteen perustuvasta sitoutuneesta parisuhteesta samaa sukupuolta olevien välillä eli homoseksuaalisista parisuhteista, joille minä kaipaan kirkolta nykyistä suurempaa tukea. Myös me tarvitsemme Jumalan siunausta, koska parisuhteet ovat aina haastavia eikä niissä ongelmissa välttämättä omin voimin jaksa – ei kukaan meistä, oli sitten homo tai hetero tai jotain siltä väliltä.

 

- Kirjoitus julkaistu uusimmassa Etsijä-lehdessä

'Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa'

Olen ollut jo pitkään hengellisesti ja muutenkin aika hukassa. Kaikki se homovastainen puhe ja tuomio, jota jotkut kristityt niin auliisti jakelevat, on tehnyt tehtävänsä. Se on etäännyttänyt minua Jumalasta, Raamatusta ja toisista kristityistä. Menin sitten viime viikonloppuna yöllä koirani kanssa lenkille klo 2.30. Kävelin siellä pimeässä niityillä katsellen tähtitaivasta ja aloin rukoilla ääneen. Montaa lausetta ei irronnut. Taisin sanoa jotenkin näin: ’Rakas Jumala, mä oon ihan hukassa. Anna mulle turvallinen olo. Näytä mulle tie, jota kulkea.’

Sitten loppuivat sanat ja jatkoin vain taivallustani. Lähetin siinä välissä yhden tekstiviestinkin ystävälleni. Se liittyi ihan muihin asioihin. Yhtäkkiä kuulin mielessäni psalmitekstiä: ’Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Ja minun maljani on ylitsevuotavainen.’ Ja vaikka pappi olenkin, niin harvoin minulla pyörii päässä raamatunlauseita.

Seuraavaksi mieleeni tuli Nuoren seurakunnan veisukirjan laulu nimeltä Älä pelkää, jota aloin laulaa siinä kävellessäni siellä pimeässä. Siinä koskettivat erityisesti nämä sanat: ’Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa. Älä pelkää, hänen armonsa lopu ei milloinkaan. Älä pelkää, hän vierelläs kulkee ja johdattaa.’ Tuota laulua lauleskelen äärimmäisen harvoin, mutta nyt se tuli päähäni.

Jatkoin laulamista Make Perttilän tekemällä laululla Vierellä kulje. Lauloin ensimmäisen säkeistön ja kauniin kertosäkeistön: ’Taluta meitä, jos matkalla uuvumme. Lähetä oppaaksi enkeleitä, jos tieltä eksymme. Vierellä kulje, jos ikävä saavuttaa. Silloinkin syliisi vielä sulje, kun suru saapuu saattamaan.’ Siirryin toiseen säkeistöön, joka alkaa näin: ’Tunnetko rauha laskeutuu? Huntuunsa luonto verhoutuu.’ Juuri sillä hetkellä havahduin siihen, että niiden pimeiden niittyjen päällä, joihin jotkut katulamput kauempaa heitti valoaan, lepäsi sellainen jännä usvaverho. Ja olen täysin varma siitä, että hetkeä aiemmin sitä usvaa ei ollut siinä.

Sain vahvan tunteen siitä, että Jumala tuli lähelle, tuli lohduttamaan minua. Minä virsiangstinen ihminen intouduin vielä laulamaan virttä 631. Tämä säkeistö kosketti ja lohdutti: ’Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.’

Sit loppu sanat ja lähetinkin siinä välissä yhdelle ystävälle yhden tekstarin. Yhtäkkiä kuulin mielessäni psalmitekstiä: 'Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa. Sinun vitsasi ja sauvasi minua johdattavat. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen ja minun maljani on ylitsevuotavainen.' Ja hei, voin vakuuttaa, että vaikka pappi olenkin, niin mulla aika harvoin kaikuu Raamatusta mitään kohtia päässä.

Sit loppu sanat ja lähetinkin siinä välissä yhdelle ystävälle yhden tekstarin. Yhtäkkiä kuulin mielessäni psalmitekstiä: 'Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa. Sinun vitsasi ja sauvasi minua johdattavat. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen ja minun maljani on ylitsevuotavainen.' Ja hei, voin vakuuttaa, että vaikka pappi olenkin, niin mulla aika harvoin kaikuu Raamatusta mitään kohtia päässä.

Seuraavaksi mun mieleen tuli ns. punasen laulukirjan biisi Älä pelkää. Siinä mua erityisesti kosketti nämä kohdat: 'Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.', 'hänen armonsa lopu ei milloinkaan' ja 'hän vierelläs kulkee ja johdattaa.' Tota biisiä mä muuten lauleskelen äärimmäisen harvoin.

Sitten mieleeni tuli Maken tekemä iki-ihana laulu Vierellä kulje. Lauloin toisen säkeistön alkua: 'Tunnetko, rauha laskeutuu? Huntuunsa luonto verhoutuu...' Juuri sillä hetkellä huomasin, että niiden pimeiden niittyjen päällä, joihin jotkut katulamput heitti valoaan, oli sellanen jännä usvakerros. Ja olen totaalisen varma, että hetkeä aiemmin sitä usvaa ei ollut siinä.

Te voitte halutessanne jättää ihan omaan arvoonsa nää mun kokemukset, mutta mulle noi toi vahvan tunteen siitä, että Jumala kuuli mun rukouksen ja tuli mua lohduttamaan. Minä virsiangstinen ihminen innostuin vielä laulamaan virttä 631 Oi Herra, jos mä matkamies maan. Siinä mua kosketti erityisesti säkeistö: 'Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua ennen kuin mua käyt siunaamaan.'Sit loppu sanat ja lähetinkin siinä välissä yhdelle ystävälle yhden tekstarin. Yhtäkkiä kuulin mielessäni psalmitekstiä: 'Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa. Sinun vitsasi ja sauvasi minua johdattavat. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen ja minun maljani on ylitsevuotavainen.' Ja hei, voin vakuuttaa, että vaikka pappi olenkin, niin mulla aika harvoin kaikuu Raamatusta mitään kohtia päässä.

Seuraavaksi mun mieleen tuli ns. punasen laulukirjan biisi Älä pelkää. Siinä mua erityisesti kosketti nämä kohdat: 'Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.', 'hänen armonsa lopu ei milloinkaan' ja 'hän vierelläs kulkee ja johdattaa.' Tota biisiä mä muuten lauleskelen äärimmäisen harvoin.

Sitten mieleeni tuli Maken tekemä iki-ihana laulu Vierellä kulje. Lauloin toisen säkeistön alkua: 'Tunnetko, rauha laskeutuu? Huntuunsa luonto verhoutuu...' Juuri sillä hetkellä huomasin, että niiden pimeiden niittyjen päällä, joihin jotkut katulamput heitti valoaan, oli sellanen jännä usvakerros. Ja olen totaalisen varma, että hetkeä aiemmin sitä usvaa ei ollut siinä.

Te voitte halutessanne jättää ihan omaan arvoonsa nää mun kokemukset, mutta mulle noi toi vahvan tunteen siitä, että Jumala kuuli mun rukouksen ja tuli mua lohduttamaan. Minä virsiangstinen ihminen innostuin vielä laulamaan virttä 631 Oi Herra, jos mä matkamies maan. Siinä mua kosketti erityisesti säkeistö: 'Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua ennen kuin mua käyt siunaamaan.'

Mitä voi tehdä, kun maailma muuttuu?

Minulla on teoria siitä, miksi nyt niin moni haluaa mediassa ilmaista ärsyyntymisensä siihen, että heidän mielestään homot ja 'homoasia' on niin paljon esillä mediassa: Uskon, että nämä ihmiset ovat pitkälti hämmentyneitä siitä, että  yhtäkkiä heille ei enää suodakaan oikeutta elää hetero-oletuksen vallassa suhteessa kaikkiin ihmisiin. Enää ei voikaan automaattisesti olettaa, että jokaisen kumppani on vastakkaista sukupuolta. Enää ei voikaan kevyesti naureskella 'homppeleille' tai 'hinteille' ilman että joku ehkä paheksuu sitä. Ennenhän se onnistui, kun homot pysyivät siististi kaapissa eläen itsekin niin kuin homoja ei maailmassa olisikaan. Varmasti voi ahdistaa sekin, että nyt nämä homopuheesta ärtyneet leimataan helposti homofoobikoiksi, vaikka heidän mielipiteensä ei ole muuttunut mihinkään. He ihmettelevät, mitä on tapahtunut, kun ennen ihan normaalia puhetta pidetään nyt homofoobisena tai tuomitsevana.

Tämä ihan sama kuvio näkyy suhtautumisessa esimerkiksi afrikkalaisiin maahanmuuttajiin. Enää ei voi puhua vapaasti neekereistä leimautumatta rasistiksi. Oma ongelmansa on myös niillä kristityillä, jotka eivät raamatuntulkintansa vuoksi hyväksy naisten pappeutta, jonka evankelis-luterilainen kirkko on hyväksynyt ajat sitten.

Mitä voi tehdä, kun maailma muuttuu? On ihan aiheellista odottaa ja olettaa, että ihmiset kehittyvät maailman mukana ja vähitellen luopuvat syrjivästä ja loukkaavasta puheesta tai toiminnasta. Samalla kuitenkin toivoisin vähän nykyistä enemmän ymmärrystä niitä kohtaan, jotka nyt ovat ärsyyntyneitä, ahdistuneita tai hämmentyneitä - miten kukakin asian sitten kokeekin. En usko heistä valtaosan olevan mitenkään pahantahtoisia. Siksi minä ainakin haluan pyrkiä olemaan lyömättä heitä ivaavilla ja ylemmyydentuntoisilla kommenteilla, joita on niin helppo heitellä. Tuskin se herättää kenessäkään mitään myönteistä reaktiota, pelkkää aggressiota vain. Se ei tarkoita syrjinnän tai loukkaavan puheen ja toiminnan hyväksymistä. Samalla aseella vastaaminen ei kuitenkaan ole arvostettavaa tai tuota muuta kuin lisää loukkaantuneita. Sellainen räiskiminen on jotenkin säälittävää. Mutta joskus me ihmiset olemme säälittäviä, me kaikki.