Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymät päättivät lopettaa sellaisten lähestysjärjestöjen taloudellisen tukemisen, jotka ovat virkakäsityksessään ja suhtautumisessaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin syrjivällä kannalla - tai ainakin vähentää sitä radikaalisti. Hyvä niin.
Nyt ovat sitten jotkut kyseisten järjestöjen kannattajat nähneet taas lopun ajan merkkejä ilmassa. He kokevat, että heitä kiristetään tässä asiassa. Jotkut ovat heittäneet kehiin myös raamatunkohdan Matt. 4: 1-11 (Paholainen kiusaa Jeesusta) ja marttyyrihenkisesti asettaneet järjestönsä ja sitä myötä itsensä Jeesuksen kiusattuun asemaan. Mielestäni se on aika lailla ylimielistä ja myös teologisesti erittäin arveluttavaa. Se on itsensä ja oman raamatuntulkintansa nostamista kirkon yläpuolelle, kun kirkko käsitetään nimenomaan kaikkien siihen kuuluvien yhteisönä.
On myös tuotu esiin, että kyseiset järjestöt tekevät paljon hyvää työtä kohdemaissa ja ettei siellä ole mitään merkitystä sillä, kannatetaanko naispappeutta tai mitä ajatellaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Tietenkin sillä on merkitystä. Siellä luodaan uusia seurakuntia, joissa suhtaudutaan tuomitsevasti kyseisiin 'ilmiöihin'. Seuraukset ovat pahimmillaan erittäin kohtalokkaita: Ugandassa homoseksuaaleja on vainottu ja jopa tapettu. Siinä vainoamisessa kristillinen kirkko on ollut hyvin vahvasti mukana. Ugandaan kristinuskon ovat tuoneet nimenomaan lähetystyöntekijät. Voitte vain arvailla, millaista kantaa seksuaalivähemmistöihin nämä lähetystyöntekijät ovat edustaneet. Eikö siis muka ole väliä sillä, mitä kyseisistä asioista ajatellaan? Enkä edes lähde tässä nyt selvittämään, miten oleellista on, että naisten asema ja koulutustaso vähemmän kehittymättömissä maissa paranisi. Siinä asiassa tuskin haittaisi ollenkaan sellaisen esimerkin antaminen, että nainen voi aivan yhtä hyvin olla uskonnollinen johtaja siinä missä mieskin.
