Vai ei väliä lähetysjärjestöjen seksuaalivähemmistö- ja naispappeuskannoilla?

Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymät päättivät lopettaa sellaisten lähestysjärjestöjen taloudellisen tukemisen, jotka ovat virkakäsityksessään ja suhtautumisessaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin syrjivällä kannalla - tai ainakin vähentää sitä radikaalisti. Hyvä niin.

Nyt ovat sitten jotkut kyseisten järjestöjen kannattajat nähneet taas lopun ajan merkkejä ilmassa. He kokevat, että heitä kiristetään tässä asiassa. Jotkut ovat heittäneet kehiin myös raamatunkohdan Matt. 4: 1-11 (Paholainen kiusaa Jeesusta) ja marttyyrihenkisesti asettaneet järjestönsä ja sitä myötä itsensä Jeesuksen kiusattuun asemaan. Mielestäni se on aika lailla ylimielistä ja myös teologisesti erittäin arveluttavaa. Se on itsensä ja oman raamatuntulkintansa nostamista kirkon yläpuolelle, kun kirkko käsitetään nimenomaan kaikkien siihen kuuluvien yhteisönä.

On myös tuotu esiin, että kyseiset järjestöt tekevät paljon hyvää työtä kohdemaissa ja ettei siellä ole mitään merkitystä sillä, kannatetaanko naispappeutta tai mitä ajatellaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Tietenkin sillä on merkitystä. Siellä luodaan uusia seurakuntia, joissa suhtaudutaan tuomitsevasti kyseisiin 'ilmiöihin'. Seuraukset ovat pahimmillaan erittäin kohtalokkaita: Ugandassa homoseksuaaleja on vainottu ja jopa tapettu. Siinä vainoamisessa kristillinen kirkko on ollut hyvin vahvasti mukana. Ugandaan kristinuskon ovat tuoneet nimenomaan lähetystyöntekijät. Voitte vain arvailla, millaista kantaa seksuaalivähemmistöihin nämä lähetystyöntekijät ovat edustaneet. Eikö siis muka ole väliä sillä, mitä kyseisistä asioista ajatellaan? Enkä edes lähde tässä nyt selvittämään, miten oleellista on, että naisten asema ja koulutustaso vähemmän kehittymättömissä maissa paranisi. Siinä asiassa tuskin haittaisi ollenkaan sellaisen esimerkin antaminen, että nainen voi aivan yhtä hyvin olla uskonnollinen johtaja siinä missä mieskin.

Homokysymys on kirkon ydinkysymys

Jo pitkään monilla netin keskustelupalstoilla ja jopa kaveripiirissäni olen lukenut ja kuullut paljon puhetta siitä, miten tämän homokeskustelun olisi jo aika päättyä ja miten se saa aivan liikaa tilaa mediassa, kun se ei kuitenkaan ole mikään kirkon tai uskon ydinkysymys. Itsekin olen lähtenyt mukaan siihen vähättelyyn ja monesti todennut, että toivoisin, että asia saataisiin pian pois päiväjärjestyksestä, että päästäisiin puhumaan ns. oikeista asioista. Mielipiteeni on muuttunut.


Tämä homokysymys on kirkon ja uskon ydinkysymys. Näin uskallan väittää. Uskon ytimessä on usko, toivo ja rakkaus, usko yhteen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on rakkaus. Uskon ydinkysymyksiin kuuluu Jumalan rakkaus meitä kohtaan ja se rakkaus, jota me häneltä saamme ja jota meidät on kutsuttu heijastamaan eteenpäin. Usko näkyy rakkauden tekoina ja tämä homokysymys on yksi asian ilmenemismuoto. Ei se ole vain joku pikku juttu, joka koskisi vain pientä vähemmistöä. Se koskettaa suurinta osaa suomalaisista joko omakohtaisesti tai sitten niin, että joku lähipiirissä kuuluu johonkin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.  Miten voidaan sanoa, että kyseessä olisi jokin toissijainen asia? 


Miksi se muuten joillekin on niin hirmuisen karmea juttu tämä homoseksuaalisuus? Mitä väliä sillä on, että minun haluni suuntautuu ihmiseen, joka on kanssani samaa sukupuolta? Mitä väliä sillä on, että haluan rakastaa, sitoutua, olla hellä ja koskettaa toista naista? Miten se tätä maailmaa tuhoaa? Kun joskus oikeasti saisi vastauksen siihen kysymykseen, jotain muutakin kuin sitä fundamentalistista Sodoman ja Gomorran tulkitsemista omista lähtökohdista käsin.


Se, miten kohtaamme lähimmäisemme, kertoo meistä ihmisinä, meistä kristittyinä. Jeesus ei koskaan kulkenut ihmisen ohi. Ei Jeesus sanonut kenellekään häntä lähestyneelle, että sinun asiasi on niin vähäpätöinen ja kaukana uskon ydinkysymyksistä, että menepäs nyt siitä, että minä pääsen palaamaan näihin syväteologisiin kysymyksiin tuolla synagogan uumenissa. Ei, hän ei tehnyt niin. Monesti hän sitä vastoin herätteli niitä, jotka niin yrittivät tehdä - olivat ne sitten fariseuksia tai opetuslapsia. Miksi meidän pitäisi ohittaa ihminen? Miksi jotkut ohittavat meidät homoseksuaalit ihmiset? 


Meitä on monia, jotka kärsimme tässä kirkossa siitä, että meille ehkä säälistä joku rukous voidaan heittää mutta siunausta ei voida antaa, vihkimisestä puhumattakaan. Me kärsimme siitä, että meidän parisuhteitamme ei tunnusteta samanarvoisiksi heterosuhteiden kanssa. Meitä satuttaa erityisesti se, että meidän rakkautemme mitätöidään tai nimetään joksikin kieroutumaksi. Me itkemme, kun kuulemme olevamme jokin merkki 'lopunajoista', viittana tiellä kohti helvettiä. Me itkemme, mutta Jeesus itkee meidän kanssamme. Niin uskon ja tunnen.

Pelkäätkö pimeää?

Olen ajatellut viime aikoina uudelleen omaa seksuaalista identiteettiäni. Luulin jo käyneeni kyseisen prosessin loppuun asti läpi 4-5 vuotta sitten. No, naiiviahan se olisikin ajatella, että tällainen asia olisi kerralla hoidettu alta pois ja ettei sen tiimoilta kaipaisi mitään lisäpohdintoja. Aloitettuani nyt uuden parisuhteen olen joutunut miettimään asiaa uudelleen. Olen myös erittäin kiinnostunut ihmisten tarinoista sen suhteen, miten he ovat heränneet tajuamaan oman seksuaalisuutensa. Luonnollisesti minua kiinnostaa erityisesti se, miten seksuaalivähemmistöihin itsensä lukevat ihmiset ovat asioita kokeneet. Toisaalta nyt olen kiinnostunut myös heteroiden ajatuksista. Olisi mielenkiintoista päästä vertaamaan kokemuksia.

En enää syyllistä itseäni siitä, että olen lesbo. En näe siinä mitään pahaa. Pahalta tuntuu ainoastaan kaksi asiaa:
1) Moni ihminen kokee syyllisyyttä, ahdistusta, hämmennystä tai muita kielteisiä tunteita tiedostaessaan poikkeavansa perusheteronormista.
2) Moni kristityksi itseään kutsuva ihminen on valmis tuomitsemaan minun ja kaltaisteni elämäntavan.

Nuo kaksi asiaa satuttavat minua todella paljon. Haaveilen maailmasta, jossa oikeasti ei olisi merkitystä sillä, kuka ketäkin rakastaa - kun siis on kyse aikuisista ihmisistä. Se edellyttäisi kuitenkin sitä, että ihmiset olisivat valmiita rohkeasti ja avoimesti katsomaan itsensä sisään myös seksuaalisen identiteettinsä pohjalta. Jos ei uskalla katsoa tarpeeksi syvälle, asiat pelottavat. Ja meitä on paljon, jotka pelkäämme pimeää.

Uskonnollinen vakaumus ja seksuaalisuus - mitä yhteistä?

Keskustelu siitä, onko homoseksuaalisuuden toteuttaminen syntiä, onko se Raamatun vastaista ja mistä koko homoseksuaalisuus edes johtuu, käy kuumana kirkossamme. Eri tavoin asiasta ajattelevat heittävät omia kommenttejaan puolesta ja vastaan. Jotkut jopa ymmärtävät toistensa näkemyksiä. Silti kukaan ei muuta mielipidettään. Kukaan ei muuta mielipidettään. Keskustelu onkin mielestäni hedelmätöntä, mikäli sen tavoitteena on saada toisia käännytettyä oman mielipiteen kannalle. Sellaista ei tapahdu.

Haluaisin verrata tätä seksuaalisuuskeskustelua vakaumuskeskusteluun. Kysyn aina riparilaisilta, voiko ihminen itse päättää, uskooko hän Jumalaan vai ei. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki nuoret ovat aina nostaneet kätensä väittäen, että ihminen voi itse päättää, uskooko hän vai ei. Totean aina olevani eri mieltä. Totean myös, että meidän kirkkomme oppi on eri linjoilla. Sen mukaan Jumala lahjoittaa uskon. Ihmisellä on asiassa jokin rooli, mutta loppujen lopuksi kyse on Jumalan teosta. Jos ihminen kastetaan jo pienenä vauvana, siinä hän saa lahjaksi uskon. Usko on jotain laajempaa ja syvempää kuin jokin järkiperäinen ratkaisu. Se ei siis ole mikään järjen päätös.

Pyydän nuoria myös pysähtymään hetkeksi miettimään, ovatko he itse kukin itse päättäneet, uskovatko he Jumalaan vai eivät. En usko, että kukaan ihminen olisi tehnyt sitä ratkaisua jotenkin istahtaen alas kokoamaan kaikkia kuulemiaan rationaalisia perusteluja puolesta tai vastaan. Sitten niitä tarpeeksi tutkailtuaan hän muka tekisi päätöksensä ja lähtisi sitä sitten seuraamaan ja ehkä siitä toisillekin puhumaan. Ei, ei se mene niin. Homma menee niin, että ihminen tiedostaa sen, että hän uskoo tai ei usko - tai on jotain siltä väliltä. Sitten hän ehkä alkaa etsiä perusteluja sille, miten hän itse asioista ajattelee ja mahdollisesti julistaa sitä omaa totuuttaan eteenpäin - näin kärjistäen sanottuna.

Uskon, että samoin on tässä homoseksuaalisuusasiassa. Jos ihminen tuntee syvällä sisimmässään, että homoseksuaalisuus on syntiä, niin hän lukee Raamattuakin siltä pohjalta, että siellähän se selvästi sanotaan. Sitten hän lainailee tiettyjä raamatunkohtia todistaakseen väitteensä muille. Tähän ajattelutapaan kuuluu myös se, että homoseksuaalisuus on syntiinlankeemuksen seurausta ja se on jonkinlainen seksuaalinen häiriö, josta voi parantua. Ainakin ihminen voi valita olla toteuttamatta sitä. Näin myös tulisi toimia, jos haluaa toteuttaa Jumalan tahdon.

Joku toinen tuntee siellä syvällä sisimmässään, että homoseksuaalisuus on täysin verrannollinen heteroseksuaalisuuden kanssa. Hän lukee Raamattuakin siltä pohjalta, että siellä olevat näennäisesti homoseksuaalisuuden tuomitsevat kohdat eivät osu kohteeseensa, jos niitä verrataan rakastavaan, sitoutuneeseen homoseksuaaliseen parisuhteeseen. Hän ehkä nojautuu luterilaiseen ajatukseen siitä, miten uskoon liittyvät asiat eli pelastuskysymykset ovat Raamatun muuttumatonta perustaa, mutta etiikan alueen kysymyksiä tulee aina arvioida uudelleen tietämyksen lisääntyessä. Hän ottaa nykyaikaisen raamatuntutkimuksen vakavasti ja sen myötä näkee Raamatussa myös inhimillisen puolen. Siksi homoja, lesboja, biseksuaaleja ja heteroita koskevat aivan samat lait. Se ei ole omasta seksuaalisesta suuntautumisesta kiinni.

Minä en ole päättänyt, että uskon Jumalaan. Minä en ole päättänyt, että olen lesbo. Molemmat asiat olen itsessäni vain todennut. Väitän, että samaa koskee sinun uskonnollista vakaumustasi ja seksuaalisuuttasi. Väitätkö toisin?

Lesbolle munaa, kiitos!

Kirjoitan tässä nyt kirkolliskokouksen hyväksymästä rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja kanssa. Wikipedia kertoo asiasta näin, jos haluat teemaan vähän perehtyä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Rukous_parisuhteensa_rekister%C3%B6ineiden_kanssa

Ymmärrän sen, että parisuhteiden siunaamisen kaava ei mitenkään olisi mennyt kirkolliskokouksessa läpi. Silti tämä nykytilanne on täysin kestämätön - sekä papin että parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten näkökulmasta. Kuvitelkaapa oikeasti tilanne, jossa onnensa kukkuloilla oleva pariskunta lähestyy pappia haluten saada Jumalan siunauksen elinikäiseksi tarkoitetulle rakkauteen, kunnioitukseen ja tasa-arvoon perustuvalle suhteelleen. Mitä voi pappi tehdä? Hänen velvollisuutensa on nykyohjeistuksen mukaan tehdä parille selväksi, että siunausta ei tipu mutta rukoilla kyllä voidaan. Jos pari tällaisen rukouksen haluaa, papin tulee vielä siinä itse juhlatilanteessa - jota ei varmaan juhlaksi edes saisi sanoa, pelkäksi vapaamuotoiseksi rukoukseksi vain - tehdä kaikille tiettäväksi, että kyse ei missään tapauksessa ole vihkimisestä tai siunaamisesta. Saanen kysyä, miksi tällaista korostusta ei vaadita avioliittoa siunattaessa. Sen voi todella helposti sekottaa avioliittoon vihkimiseen, ellei pappi heti alussa tee tiettäväksi, että siitä ei nyt tässä ole kyse. Jotenkin kukaan ei vain ole sitä vaatimassa.

Pointtini on kuitenkin se, että nykyohjeistuksella papilla ei ole mahdollisuutta antaa pariskunnalle sitä, mitä he toivovat. Mielestäni kirkolliskokouksen tekemä päätös on julma. Mieleeni tulee yksi kohta Raamatusta, jossa Jeesus opettaa opetuslapsiaan rukoilemaan: '"Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."' (Luuk. 11: 9-13)

Eikö tällainen rukous ole pitkälti sitä, että ihminen pyytää kalaa ja saa käärmeen? Käärmeeltä se minusta tuntuisi, jos pyytäisin siunausta ja saisinkin vain rukouksen. Voihan sen käärmeenkin tietenkin tappaa ja syödä. Luulen, että Jeesus kuitenkin tarkoitti jotain muuta vertauksellaan. Toivottavasti joskus tulee se päivä, kun meille homoseksuaaleillekin tarjotaan kalaa ja munaa. Luulisi niiden konservatiivienkin olevan onnellisia, kun lesbo haluaa munaa. ;-D (Pakollinen loppukevennys sinänsä vakavaan teemaan. :-))

Voiko sallia muille sen, minkä itseltään kieltää?

Olin nuorena sitä mieltä, että seksi kuuluu vain avioliittoon. Uskoin, että on oikein pidättäytyä sen harjoittamisesta seurusteluaikana. No, minun oli myös helppo olla sitä mieltä, koska en seurustellut kenenkään kanssa. Se taas johtui varmaan siitä, että etsiskelin jatkuvasti minulle väärän sukupuolen edustajia. Asia ei kuitenkaan koskaan konkretisoitunut minulle ennen kuin arvomaailmani muuttui muutenkin.

Ajattelin, että kunnon kristitty väkisinkin on sitä mieltä, että seksi on vain avioliittoon kuuluva asia. Hämmästelin mielessäni niitä tuntemiani uskovia ihmisiä, joiden tiesin harrastavan seksiä jo seurustellessaan. Toisaalta myös ihailin heitä, heidän tapaansa suhtautua asiaan niin luontevasti. Muistan miettineeni usein sitä, että ei kai tuokaan ihminen voi helvettiin joutua, kun hän on muuten niin hyvä. Kauheita ajatuksia, tiedän. Sitä se vain aiheutti, kun itseltään kielsi niinkin suuren asian.

En minä edelleenkään ajattele, että ihmiselle olisi hyväksi harrastaa seksiä ihan kenen tahansa kanssa. Rakastavaan suhteeseen se kuitenkin mielestäni voi hyvinkin kuulua jo paljon ennen avioliittoa. Nyt mietin lähinnä sitä, että meneekö se ihan yleisestikin niin, että jos kieltää itseltään jonkin oleellisen asian, ei voi sallia sitä muillekaan.

Minun oli vaikea sallia muille seksin harrastamista ennen avioliittoa, kun en sitä itselleni hyväksynyt. Miten on sitten niiden ihmisten laita, jotka tiedostavat olevansa biseksuaaleja, mutta kieltävät itseltään tuntemuksensa samaa sukupuolta olevia kohtaan? Ovatko he juuri niitä, jotka eivät salli sitten muillekaan homoseksuaalista elämäntapaa, koska ovat sen puolen itsessään kieltäneet?

Ajattelisin, että asia ei automaattisesti mene niin, että ihminen ei voisi sallia muille sitä, minkä itseltään kieltää. Jos asian on tiedostanut ja läpikäynyt, uskon ihmisen pystyvän sallimaan muille esimerkiksi homoseksuaalisen elämäntavan, vaikka itseltään sen puolen aktiivisesti sulkisikin valinnoillaan pois. Ongelmana pidän lähinnä niitä ihmisiä, jotka eivät uskalla myöntää edes itselleen kyseisiä taipumuksiaan. Luulen, että uskovissa ihmisissä heitä on aika paljonkin. Heidän puolestaan rukoilen, että he voisivat hyväksyä itsensä kokonaisina ihmisinä, miehinä ja naisina, jotka ovat arvokkaita juuri sellaisina kuin he ovat taipumuksistaan riippumatta. Rukoilen, että he voisivat löytää rauhan itsensä kanssa ja sen myötä myös Jumalan ja toisten ihmisten kanssa.

Täyskielto median homokeskustelulle?

Luin Kotimaa24:n sivuilta Laura Virtasen kirjoittaman blogin 'Mediassa voi onnistuakin'. Se oli todella pitkä kirjoitus, joka käsitteli kirjaa nimeltä 'After the Ball: How America Will Conquer Its Fear and Hatred of Gays in the `90s' sekä tietenkin Virtasen ajatuksia aiheesta.

Koko pitkästä kirjoituksesta minulle jäi päällimmäisenä mieleen sen kaksi ensimmäistä virkettä:
'Jatkan omalta osaltani bloggaamista aiheesta, joka ei ota loppuakseen. Aiheesta, joka ei juuri livearjessa tule keskusteluihin, mutta jota ahkerasti puidaan medioissa.'

Minä olen julkisesti ilmaissut olevani pappi ja homoseksuaali. Usein olen rikkonut itseäni lukemalla erinäisiä loukkaavia nettikirjoituksia tai kuuntelemalla jonkun mediassa antamia lausuntoja. Harvoin olen kuitenkaan tavannut ihmisiä, jotka suoraan päin näköä heittäisivät yhtä törkeitä lauseita. Miksi se on niin? Tästähän on paljon puhuttu. Eikö siinä ole pitkälti kyse siitä, että nettiin kirjoittaessa tai vaikka julkisuuteen haastattelua antaessa on helppo unohtaa ne ihmiset, meidät ihmiset, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa. On helppo puhua vain asiasta asiana ja siksi käyttää niin jyrkkiä ilmauksia. Uskon, että tilanne olisi aivan toinen, jos kyseiset ihmiset puhuisivat meikäläisten kanssa livenä.

Olen alkanut leikitellä ajatuksella siitä, että median homokeskustelulle pantaisiin täyskielto vaikka vuoden ajaksi. Sinä aikana aiheesta saisi puhua vain livenä ihmisten kanssa. Muuttaisikohan se mitään? Ei välttämättä. Uskon, että se kuitenkin pakottaisi ihmiset miettimään paljon tarkemmin sitä, mitä he puhuvat - ainakin jos he keskustelisivat meidän homojen ja lesbojen kanssa. Harva ihminen on niin julma, että lätisee ihan mitä tahansa päin näköä - vaikka tosin sitäkin olen kohdannut. Kun on se suuri rakkauden kirja kädessä, niin sillä on helppo mäiskiä kyseenalaistaen toisten ihmisten taivaspaikkoja. Se satuttaa.

Odotan sitä, että joku näyttäisi minulle yhdenkin kohdan, jossa Jeesus käytti pyhiä kirjoituksia niin, että toinen ihminen jäi hänen eteensä itkemään. Missä se kohta on? Meitä on monia, jotka itkemme. Meitä on monia, jotka haluavat lopettaa itkemisen ja vain rakastaa, rakastaa myös teitä, jotka ette meidän elämäntapaamme hyväksy.

Jeesuksen jäähyväisrukouksesta: 'Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.' Joh. 17: 21