Identiteettiäni määrittää monta asiaa, mutta tätä blogia lukevan on ehkä oleellista tietää, että olen kristitty, pappi, ja homoseksuaali. Itse en pidä homoseksuaalisuuttani ristinä, mutta usein tuntuu, että niin minun muka kuuluisi kokea, kun määrittelen itseni myös kristityksi. Haluan kirjoittaa siitä, mitä näen ja koen maailmassa, jossa ristejä on monenlaisia. Minulla on omani ja sinulla omasi.



perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kuka kelpaa Jumalan syliin?


Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat eronneet kirkosta, koska he ovat kokeneet kirkon syrjivän homoseksuaaleja. Kyllä minä ajattelen, että kannattaisi kuitenkin pysyä kirkon jäsenenä, että olisi hyvä jäädä kirkkoon ja yrittää vaikuttaa sisältäpäin. Toivon, että ihmiset äänestäisivät seurakuntavaaleissa taas tänä syksynä ja jopa asettuisivat itse ehdolle. Silti ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka ovat kirkon jättäneet.

Kun aina vaan iskee päin näköä jonkun ’suuren kristityn’ kommentti, jossa Raamattu ja Jumala otetaan omien mielipiteiden oikeuttajaksi ja tuupataan toisia ihmisiä, lähimmäisiä suoraan helvetin tuleen, niin turha se on ihmetellä, ettei se sanoma Jumalan kaiken voittavasta rakkaudesta oikein enää mene läpi. ’Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’ on käsky, jota jokaisen meistä olisi hyvä vähän reflektoida– eikä ihan vähänkään.

Kun vuodesta toiseen eteen tulee näitä toisten ihmisyyden kieltäviä kommentteja, olisi ihme, jos se ei vähitellen vieroittaisi myös siitä, hänestä tai niistä, kenen nimissä näitä kommentteja heitetään. Kyse voi olla Raamatusta, Jumalasta, kristityistä tai kirkosta. Kaikkea esiintyy. Kun siis samaa sukupuolta olevan kanssa suhteessa elävät ihmiset tuomitaan helvettiin, kielletään heidän oikeutensa elää täyttä elämää sellaisina, millaiseksi Jumala on heidät eli meidät luonut. Seksuaalisuus on luovuttamaton osa ihmisen identiteettiä, joka on läsnä kaikessa – ei vain siellä sänkytouhuissa, joista nämä tuomitsijat myös aivan absurdilla tavalla tykkäävät fantasioida.

Miten syvästi osuvatkaan nämä samat toisia ulossulkevat heitot myös meidän hengelliseen identiteettiimme? Eikä ihmisen itsensä tarvitse olla homoseksuaali tullakseen satutetuksi näistä kommenteista. Kyse on ihmisyydestä ja sen kunnioittamisesta, jokaisen oikeudesta olla sitä, mitä hän on.

Kun siis vuosia kuulee ja näkee näitä satuttavia, rikkirepiviä lausahduksia, niin en ihmettele, ettei joku enää pidä kirkkoa turvallisena tilana – ajatellaan sitä sitten kirkkorakennuksena tai kristittyjen yhteisönä. Sitä haluaa suojella itseään ja hakeutua sinne, missä voi olla varma siitä, että tulee hyväksytyksi. Haluaa mennä niiden joukkoon, jotka varmasti suhtautuvat lämpimästi ja rakastavasti.

Ja niin asiat kääntyvät päälaelleen. Niin Jumalan rakkaus, jota meidät on kutsuttu välittämään eteenpäin, vääristyy joksikin ihan muuksi ja karkottaa ihmisiä luotaan, karkottaa ihmisiä pois Jumalan rakastavasta sylistä, johon ihan jokainen meistä on tervetullut. Sitä itken tänään, koska kaikesta huolimatta minä koen saavani levätä Jumalan rakastavassa sylissä – myös tässä vajavaisten ihmisten kirkossa, joka kuitenkin syvimmiltään on muistuttamassa siitä, että jokainen ihminen on kaunis ja Jumalan rakkauden arvoinen.

Voi kun kaikki muutkin löytäisivät siihen rakastavaan syliin, vaikka tiellä joskus onkin niitä 'opetuslapsia', jotka yrittävät estää joitakin Jumalan lapsia sinne pääsemästä. Siinä sylissä on nimittäin oikeasti turvallista olla – ja nimenomaan yhdessä toisten kanssa. Ja lopulta uskon myös niiden syrjiviä puheita viljelevien 'opetuslasten' lepäävän siinä samassa sylissä, koska jokainen meistä pääsee sinne ihan vain Jumalan armon ansiosta.

1 kommentti:

  1. Hylkäsin kirkon vähän ennen kuin homous poistettiin Suomen rikoslaista rangaistavana tekona. Minulla oli kaksi yksinäänkin riittävää perustetta jättää ”isieni usko”. Ensinnä se, ettei luterilainen maailmanselitys Pyhine Henkineen ja Jeesuksen sovitustöineen merkinnyt minulle sen enempää kuin minkään muunkaan uskonnon tosiasioihin perustumattomat kiintoisat tarut. Toinen syy oli, etten nähnyt kirkon ja varsinkaan sen uskovaisiksi asemoituneiden jäsenten yrittävänkään osoittaa lähimmäisilleen rakkautta, tuomitsevuutta ja ulos sulkemista kylläkin.

    Laura Mäntylä kirjoittaa: ”jokainen ihminen on kaunis ja Jumalan rakkauden arvoinen”. Haluan kääntää vanhan sanonnan toisinpäin: Rumuus on katsojan silmässä. Mitä liikkuu sen lähimmäisen päässä, joka ei näe toista ihmistä rakkautensa arvoisena? Se mikä on, on. Riippumatta siitä, pitääkö käsittämättömän kauniin ja ihmeellisen kaikkeuden luojana Jumalaa vai kummasteleeko vain laillani olevaisuuden suurenmoisuutta, voi haluta ymmärtää vähän enemmän tästä realistisesta maailmasta.

    Eläimet voivat käyttäytyä tavalla, joka tuntuu niin julmalta, että se pitäisi estää. Koirien ja kissojen ruokkiminen pelkällä kasvisravinnolla on tehnyt niitä vakavasti sairaiksi. Onko se rakkautta? Muut eläinlajit toimivat, kuten niiden kehitysvaihe edellyttää. Ihminen ei. Me pystymme tiedostamaan tekemistemme vaikutukset. Jos teemme toisia eläviä olentoja sairaiksi, olemme siitä vastuussa. Miksi emme kanna vastuuta kaikesta, millä vaikutamme lähimmäisiimme, muihin eläimiin ja koko ekosysteemiin?

    Vanhoillislestadiolainen ystäväni kertoi eräänä vuonna Suviseuroista palattuaan, kuinka parivuotiaan lapsen oli ykskaks huomattu kadonneen väkijoukkoon. Totta kai äiti säikähti, mutta toiset lohduttivat, ettei lapselle mitään pahaa voi tapahtua, kyllä hänet joku ottaa hoiviinsa. Kotvan päästä kuulutettiinkin, että lapsi oli löydetty yksin ja odottaa hakijaa infopisteellä.

    Päässäni aukeni huikea näköala. Vanhemmat kadottavat lapsensa, eikä tarvitse huolestua! Kahdeksankymmentuhantisessa vellovassa ihmismassassa ei ole ketään, jonka tarvitsisi pelätä satuttavan pienokaista. Näin pitäisi olla. Kaikkien ihmisten kesken.

    Pari vuotta sitten kuulin papin sanovan, että Jumalan rakkaus on sellaista rakkautta, joka kohottaa kohteensa arvoa. Oivalsin, että sitähän kaikki rakkaus on! Rakkaus kohottaa aina kohteensa arvoa. Jos se ei sitä tee, se ei ole rakkautta. Ei ihmisten kesken, ei lemmikkieläimiä kohtaan, ei harrastuksissa, ei yhteisen maailmamme paremmaksi rakentamisessa. Koska haluan rakastaa, yritän ajatella aina toisen kohdatessani, kohotanko hänen arvoaan – vai enkö toimi rakkaudella. Tuskin kovin hyvin onnistun.

    VastaaPoista