Miksi itken tänään

Kristillisen uskon ytimessä on ajatus siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena aivan yhtä arvokas – siis jokainen ihminen. Luterilaisuuteen taas kuuluu se ajatus, että erotetaan uskon ja elämän osa-alue eli pelastukseen ja etiikkaan liittyvät asiat siten, että edelliseen liittyviä oppeja ei koskaan muuteta mutta siihen elämään liittyvää aluetta arvioidaan aina uudelleen joka ajassa tietämyksen lisääntyessä. Tältä pohjalta on tehty monia muutoksia kirkon oppiin. Esimerkiksi naisten pappeus on hyväksytty pitkälti tältä pohjalta. Orjuuskin on jo ajat sitten tuomittu.

Nyt elämme sitä aikaa, jolloin suhtautumista samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin arvioidaan kirkossamme uudelleen. Toiset vaan pitävät edelleen kiinni siitä käsityksestään, että on täysin oikeutettua tuomita nämä suhteet. Senkin vielä ymmärrän. On vaikeaa muuttaa käsityksiään asiassa, joka koskettaa meitä jokaista niin vahvasti, koska se koskettaa meidän jokaisen seksuaalisuutta, yhtä identiteettimme intiimeimmistä osa-alueista. Se, mitä en ymmärrä, on se, että kirkossamme ei edelleenkään ole nollatoleranssia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivälle puheelle. Mielipiteensä siis saa pitää, mutta törkeällä tavalla sen ilmaisemista ei tule sallia. Ei sitä sallita suhteessa etnisiin vähemmistöihinkään.

Se, että sallimme syrjivän puheen, johtaa suoraan siihen, että meitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kiusataan. Oman mielipiteensä nimissä – tai yleensä jopa Raamatun ja Jumalan nimissä nämä ihmiset lyövät meitä kuin vierasta sikaa. Sitten vielä jotkut vaativat, että ’molempien osapuolien’ pitäisi kunnioittaa toinen toistensa mielipiteitä. Vai että mielipiteitä? Ne ovat tosiaan mielipiteitä näillä, jotka meistä loukkaavasti puhuvat maalaillen milloin mitäkin penistä anukseen –fantasioitaan. Joillekin meistä kyse on kuitenkin meidän ihmisoikeuksistamme, meidän oikeudestamme olla täysiä ihmisiä myös seksuaali- tai sukupuoli-identiteettimme suhteen. Meille se ei ole vain mielipide vaan meidän elämäämme.

Osallistuin tänään Yhteys-liikkeen järjestämään seminaariin aiheesta ’Kirkkokiusattu, kirkkosiunattu’. Kerroin siellä, kuinka yksi opiskelija tuli aikoinaan käännyttämään minua heteroksi, eheyttämään minua sanan varsinaisessa merkityksessä. Mietin ääneen, pitääkö minun pappina sietää sellaista käytöstä, kun tullaan suoraan arvostelemaan sitä, mitä olen, ja vaatimaan Raamatun ja Jumalan nimissä, että minun tulee muuttua ellen halua joutua helvettiin – tai johtaa muita sinne. Ammattiliiton lakimies totesi siihen jotenkin tähän tapaan: ’On kyse työturvallisuudesta. Niin kuin portsaria ei saa vetää turpaan, niin kirkon työntekijää ei saa uhata tai loukata. Työnantajan tulee huolehtia siitä, että ihminen voi tehdä työtään rauhassa. Ei se ole mitään sielunhoitoa, että seurakuntalainen käy haukkumassa papin, kun siltä tuntuu.’

Minä itken. Minä itken tätä maailmaa. Minä itken jokaista seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön kuuluvaa ihmistä, jota on satutettu Raamatun, Jumalan tai kirkon nimissä. Olen yksi heistä, mutta vain yksi. Moni on kokenut vielä paljon pahempaa. Taistelu ei ole päättynyt, ei kirkossa eikä yhteiskunnassa.