Armo kuuluu kaikille

Tulin armoon 21-vuotiaana. Uskoon tulin aikoinaan jo kasteessa, mutta ollessani vetämässä rippikoululeiriä kesällä 1996 koin jotain sellaista, mitä kutsun armoon tulemiseksi. Se oli vahva hengellinen kokemus. Silloin ensimmäistä kertaa tunsin häivähdyksen siitä, mitä se on, kun ei tarvitse itse pystyä kaikkeen, sen mitä armo on, sen mitä Jumalan rakkaus syvimmältään on.

Tuo yksittäinen kokemus muutti elämässäni paljon isoja asioita – tietenkin pitemmän prosessin kautta, mutta kuitenkin: En enää ajatellut, että jokaisen tulee pärjätä omillaan, että jokaisen pitää itse pystyä luomaan oma hyvinvointinsa. Raamatuntulkintani muuttui suhteellisen kirjaimellisesta tulkinnasta nykymuotoonsa, jossa en mitenkään kykene sivuuttamaan kirjoitusajankohdan vaikutusta. Poliittiset näkemykseni muuttuivat. Tapani suhtautua toisiin ihmisiin muuttui radikaalisti armollisemmaksi. Ikävä kyllä se armon kokemus suhteessa itseeni jäi edelleen erittäin vajavaiseksi ja sen kanssa saan tehdä töitä ehkä vielä pitkään. Tiedän, että kaste ja usko riittää armon saamiseksi, mutta sen tunteminen ja aito kokeminen on vain liian haastavaa minulle.

Mitä tämä sitten aiheuttaa elämässäni? Se aiheuttaa muun muassa sen, että kaikki ne tuomitsevat sanat, joita minuun homoseksuaalina kohdistetaan, osuvat todella syvälle. Pitkään yritin selittää itselleni, etteivät ne oikeastaan kauheasti satu, koska tiedän ja ymmärrän, millaisesta raamatuntulkinnasta ne nousevat enkä enää itse siihen usko. Kyllä ne silti satuttavat. Ne satuttavat todella paljon.

Toinen asia, jonka ne tuomitsevat sanat ovat tuoneet elämääni, on pelko jossain syvällä sisimmässäni siitä, että mitä jos joudunkin helvettiin. Tiedän, ettei homoseksuaalina eläminen ole mikään pelastuskysymys, mutta kun lukemattomia kertoja saa suoraa palautetta siitä, että on menossa helvettiin – joskus jonkun mukaan tuomioni on oleva kovempi kuin yhdenkään al-Qaidan terroristin – niin kyllä se jotain ihmisen psyykelle aiheuttaa. Kauheinta asiassa on ehkä jopa se, että olen kokenut etten voi sitä koskaan ääneen sanoa, kun sitten on heti taas joku uskossaan väkevä sanomassa, että siellä se Jumala nyt tekee työtään omassatunnossa. Ei tee. Sellaisen sanominen on julmaa hengellistä väkivaltaa. En ole itse koskaan joutunut minkään varsinaisen eheytystoiminnan uhriksi, mutta voin vain kuvitella, miten syvät haavat ja arvet sellainen jättää sisimpään.

Kolmas asia, jonka nämä tuomitsevat sanat ovat aiheuttaneet, on se, että olen etääntynyt toisista kristityistä. Tällä hetkellä jokainen kohtaamani kristitty on potentiaalinen väkivallantekijä. Joudun pelkäämään sitä, onko hänen hengellisyytensä sellaista, joka tuomitsee minut ja että ehkä hän vielä tuo sen esiinkin. Niitä kristittyjä nimittäin on, jotka eivät todellakaan pelkää sanoa suoraan, mitä he asiasta ajattelevat. He kun ovat oppineet, että synti pitää sanoa synniksi. Ei saa tarjoilla halpaa armoa. Minä taas epäilen, että nämä ihmiset eivät itse ole koskaan tulleet armoon. Rukoilen jokaiselle sitä kokemusta, koska se on erittäin puhdistava ja parantava. Siitä voi seurata lopulta sellainen pyhä huolettomuus, joka toteuttaa Raamattuun kirjatun armollisen sanoman: ’Vapauteen Kristus vapautti meidät.’ (Gal. 5:1)

Sitten on oma ryhmänsä se joukko ihmisiä, joilla ei ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta jotka ovat vain todella kyllästyneitä tähän kirkon jatkuvaan homokeskusteluun. Minä arvostan jokaista heteroa, joka ei suostu kyllästymään ennen kuin tämä asia on loppuun käsitelty ja homoseksuaaleilla on heteroiden kanssa samat oikeudet, sama ihmisarvo ja sama mahdollisuus elää elämäänsä toista ihmistä rakastaen. Ja ei, se ei riitä, että homokin voi mennä naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. En nimittäin ajattele, että heteroillekaan riittäisi parisuhteen rekisteröimisoikeus samaa sukupuolta olevan kanssa.

Kun joku avioliitossa elävä miespappi vähättelee kirkon homokeskustelua, minulla nousee karvat pystyyn. Heitä harvemmin kirkossa lyödään sukupuolensa, seksuaalisuutensa tai parisuhteensa perusteella. On niin helppoa vähätellä asioita, jos ei ole koskaan sellaisen asemassa ollut, joka asiaa todeksi elää. On niin helppo sanoa, että ’taasko se niistä homojutuista puhuu’. Ystäväni kirjoitti mielestäni oivaltavasti Facebookissa Nelson Mandelasta: ’Mietin montakohan kertaa viimeisiään vetelevä ikoni Nelson Mandela sai pitkän elämänsä aikana kuulla, että lopeta nyt jo tuo neekeripuhe ja että on sulla ihme neekeriagenda. Etkö sä Nelson osaa puhua enää mistään muusta kuin neekereistä? Ei mulla ole Nelson mitään periaatteessa neekereitä vastaan, mutta tämä alkaa jo kyllästyttää. Puuhaatsä jotain neekerimarssiakin häh?’

Olin kuuntelemassa Kaari Utrion alustusta perheen muuttumisesta aikojen saatossa: Perheen tehtäviä vanhassa yhteiskunnassa oli ensisijaisesti jäsentensä suojeleminen, jälkeläisten tuottaminen, jälkeläisten kasvattaminen ja erityisesti heidän uskonnollinen kasvatuksensa. Yli 80 % väestöstä sai palkkansa maataloudesta. Nykyään yhteiskunta huolehtii perheen entisistä tehtävistä. Nykyaikainen länsimainen perhe on ennen kaikkea jäsentensä tunteiden keskus. Se tarjoaa jäsenilleen kiintymystä, kannustusta ja läheisyyttä. Ennen kaikkea se on tunneyksikkö. Se perustuu rakkauteen, joka syntyy jo ennen avioliiton solmimista.

Minä kysyn, missä ovat perusteet samaa sukupuolta olevien avioliiton kieltämiselle. Jos joku sanoo minulle, että Raamatussa, niin minä sanon hänelle, että luulisi sitten moniavioisuudenkin olevan hyväksyttyä. Sillekin löytyy vahvat raamatulliset perusteet, jos kirjoituksia sillä tyylillä tulkitaan. Ja kyllä, Raamattua aina tulkitaan. Kukaan ei elä kirjaimellisesti Raamatun käskyjen mukaan. Ei se ole tarkoituskaan. Me tarvitsemme jokainen Jumalan armoa ja se on meille tarjolla, ihan jokaiselle.

Kirkko päätti jo keskiajalla, että se haluaa tukea nimenomaan avioliiton pysyvyyttä, kun äärimmäisen tiukat sukurutsasäädökset aiheuttivat paljon avioeroja. Eron sai, jos puolisot olivat sukua seitsemän sukupolven sisällä. Halutessaan oli helppoa todistaa, että näin oli. Kirkko siis rajasi sukurutsan vain neljänteen polveen ja painotti avioliiton elinikäisyyttä. Luterilainen kirkko on sittemmin hyväksynyt avioeron ja jopa vihkii eronneita.

Taas palaan niihin raamatullisiin perusteluihin: jos ihmisen raamatuntulkinta kestää eronneiden uudelleen vihkimisen, niin miten enää voi vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa? Tämä on ihan aito kysymykseni, johon mielestäni vastaus on vain ja ainoastaan se, että seksuaalisuuteen liittyvät asiat koskettavat meissä jokaisessa niin syviä alueita, että niissä kysymyksissä eivät järkisyyt ratkaise. Ja kun kerran tunnepuolella ollaan, niin ehdottaisin, että meidän homoseksuaalien tunteita ja omaatuntoa kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin ja meille annettaisiin samat oikeudet kuin heteroillekin. Me kun emme samaa sukupuolta rakastamalla ja yhteen ihmiseen sitoutumalla vahingoita ketään.

Eikö myös homoseksuaalien parisuhteiden kestävyyttä tulisi tukea? Raamatussahan tuomitaan ennen kaikkea seksuaalinen hurjastelu niissä kohdissa, joita yleensä homoseksuaaleja vastaan hyökätessä käytetään. Raamattu ei puhu sanaakaan rakkauteen perustuvasta sitoutuneesta parisuhteesta samaa sukupuolta olevien välillä eli homoseksuaalisista parisuhteista, joille minä kaipaan kirkolta nykyistä suurempaa tukea. Myös me tarvitsemme Jumalan siunausta, koska parisuhteet ovat aina haastavia eikä niissä ongelmissa välttämättä omin voimin jaksa – ei kukaan meistä, oli sitten homo tai hetero tai jotain siltä väliltä.

 

- Kirjoitus julkaistu uusimmassa Etsijä-lehdessä