Se ei ole ääliö, joka ei kannata tasa-arvoista avioliittolakia

Pohdin viime viikolla Pride-viikon Yhteys-liikkeen seminaarissa sitä, miten raskaalta välillä tuntuu, kun homoseksuaalina sitä pitää jotenkin aina jaksaa suhtautua siihen mahdolliseen hämmennykseen, jota keskustelukumppani tuntee saadessaan kuulla homoseksuaalisuudestani. Paikalla ollut seksuaaliterapeutti, pastori Marjo Ehn vastasi siihen selkeästi: ’Nauti siitä, että aiheutat ihmisille prosesseja, kun ilmaiset jotenkin homoseksuaalisuutesi.’

Tuli tuossa tänään puhetta rakkaani kanssa Vihreiden 25-vuotisjuhlista, joihin osallistuimme maaliskuussa 2012. Olimme silloin seurustelleet reilut puoli vuotta. Joku piti juhlapuhetta ja esitti siinä kysymyksen: ’Ketkä meistä on sitä mieltä, että kaikkien pitäisi saada solmia avioliitto?’ Koko juhlakansa nosti välittömästi kätensä pystyyn. Rakkaani oli ainut, joka epäröi. Ihmettelin asiaa. Hän kertoi yllättyneensä kysymyksestä ja omasta reaktiostaan siihen. Hän nimittäin tajusi yhtäkkiä, ettei hän tiennyt, miten reagoida. Hän ei ollut ajatellut koko asiaa.

Mielestäni nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Ne myös avaavat minulle sitä tilannetta, jossa nyt ollaan, kun keskustellaan joskus hyvinkin kiihkeästi tasa-arvoisesta avioliittolaista. En pidä siitä, että on niitä lakialoitteen kannattajia, jotka haukkuvat sen vastustajia ääliöiksi tai käskevät näiden tunkea päänsä perseeseen tms. ruokotonta. Mielestäni tuollaisia törkeyksiä puhuttaessa osoitetaan täyttä ymmärtämättömyyttä sitä kohtaan, mistä Marjo Ehn puhui ja mitä rakkaanikin reaktio aikoinaan osoitti.

Kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta tulee jokaista meitä lähelle. Se ei kosketa vain homoseksuaaleja vaan jokaista ihmistä, koska jokainen meistä on seksuaalinen olento kaikissa tilanteissa kaiken aikaa. Kohdatessamme itsellemme vierasta seksuaalisuutta joudumme prosessiin. Ja se prosessi vie aikaa. Se vie aikaa, koska se pakottaa meistä jokaisen miettimään myös omaa seksuaalisuuttamme, yhtä intiimeimmistä elämämme osa-alueista.

Ei kukaan ole ääliö, jos hän ei kannata tasa-arvoista avioliittolakia. Se voi olla hänelle täysin vieras ja lähtökohtaisesti luonnottomalta tuntuva asia. Hänenkin suustaan tai näppäimistöltään voi tietenkin alkaa tulla vaikka minkälaista törkytekstiä. Prosessia ei voi pakottaa ja se kulkee jokaisella omaa latuaan. Sitä voi ohjata vain ihminen itse. Suren sitä, jos prosessia ei edes sallita eri tavoin ajattelevalle vaan leimataan heti toinen joksikin kiihkoilijaksi tai muuten vain rajoittuneeksi.

Jos jopa naispuolinen kumppanini aikoinaan hämmentyi niin paljon kysymyksestä, kannattaako hän samaa sukupuolta olevien avioliittoa, ettei hän pystynyt siihen vastaamaan, niin eikö se jo todista jotain näistä prosesseista? Tai miten minä itse, joka vielä viisi vuotta sitten tv:ssä sanoin, että saakoon heterot pitää avioliittonsa? Nykyään me molemmat olemme prosessissamme siinä vaiheessa, että olemme tasa-arvoisen avioliittolain ehdottomia kannattajia. Ja hei, jokaisen prosessi ei varmasti johda siihen samaan kantaan. Sekin pitää meidän kannattajien hyväksyä.

Sallitaan toisillemme ne prosessit, joita kukin meistä käy läpi ja joita voi ohjata vain ihminen itse. Joku meistä on prosessissaan pitemmällä ja tuntee seksuaalisuutensa paremmin, joku alkaa vasta miettiä asiaa. Annetaan toisillemme tilaa ja kunnioitetaan toisiamme. Sitä toivon kristittynä ja homoseksuaalina, myös tulevana seksuaalineuvojana.

Kuka kelpaa Jumalan syliin?

Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat eronneet kirkosta, koska he ovat kokeneet kirkon syrjivän homoseksuaaleja. Kyllä minä ajattelen, että kannattaisi kuitenkin pysyä kirkon jäsenenä, että olisi hyvä jäädä kirkkoon ja yrittää vaikuttaa sisältäpäin. Toivon, että ihmiset äänestäisivät seurakuntavaaleissa taas tänä syksynä ja jopa asettuisivat itse ehdolle. Silti ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka ovat kirkon jättäneet.

Kun aina vaan iskee päin näköä jonkun ’suuren kristityn’ kommentti, jossa Raamattu ja Jumala otetaan omien mielipiteiden oikeuttajaksi ja tuupataan toisia ihmisiä, lähimmäisiä suoraan helvetin tuleen, niin turha se on ihmetellä, ettei se sanoma Jumalan kaiken voittavasta rakkaudesta oikein enää mene läpi. ’Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’ on käsky, jota jokaisen meistä olisi hyvä vähän reflektoida– eikä ihan vähänkään.

Kun vuodesta toiseen eteen tulee näitä toisten ihmisyyden kieltäviä kommentteja, olisi ihme, jos se ei vähitellen vieroittaisi myös siitä, hänestä tai niistä, kenen nimissä näitä kommentteja heitetään. Kyse voi olla Raamatusta, Jumalasta, kristityistä tai kirkosta. Kaikkea esiintyy. Kun siis samaa sukupuolta olevan kanssa suhteessa elävät ihmiset tuomitaan helvettiin, kielletään heidän oikeutensa elää täyttä elämää sellaisina, millaiseksi Jumala on heidät eli meidät luonut. Seksuaalisuus on luovuttamaton osa ihmisen identiteettiä, joka on läsnä kaikessa – ei vain siellä sänkytouhuissa, joista nämä tuomitsijat myös aivan absurdilla tavalla tykkäävät fantasioida.

Miten syvästi osuvatkaan nämä samat toisia ulossulkevat heitot myös meidän hengelliseen identiteettiimme? Eikä ihmisen itsensä tarvitse olla homoseksuaali tullakseen satutetuksi näistä kommenteista. Kyse on ihmisyydestä ja sen kunnioittamisesta, jokaisen oikeudesta olla sitä, mitä hän on.

Kun siis vuosia kuulee ja näkee näitä satuttavia, rikkirepiviä lausahduksia, niin en ihmettele, ettei joku enää pidä kirkkoa turvallisena tilana – ajatellaan sitä sitten kirkkorakennuksena tai kristittyjen yhteisönä. Sitä haluaa suojella itseään ja hakeutua sinne, missä voi olla varma siitä, että tulee hyväksytyksi. Haluaa mennä niiden joukkoon, jotka varmasti suhtautuvat lämpimästi ja rakastavasti.

Ja niin asiat kääntyvät päälaelleen. Niin Jumalan rakkaus, jota meidät on kutsuttu välittämään eteenpäin, vääristyy joksikin ihan muuksi ja karkottaa ihmisiä luotaan, karkottaa ihmisiä pois Jumalan rakastavasta sylistä, johon ihan jokainen meistä on tervetullut. Sitä itken tänään, koska kaikesta huolimatta minä koen saavani levätä Jumalan rakastavassa sylissä – myös tässä vajavaisten ihmisten kirkossa, joka kuitenkin syvimmiltään on muistuttamassa siitä, että jokainen ihminen on kaunis ja Jumalan rakkauden arvoinen.

Voi kun kaikki muutkin löytäisivät siihen rakastavaan syliin, vaikka tiellä joskus onkin niitä 'opetuslapsia', jotka yrittävät estää joitakin Jumalan lapsia sinne pääsemästä. Siinä sylissä on nimittäin oikeasti turvallista olla – ja nimenomaan yhdessä toisten kanssa. Ja lopulta uskon myös niiden syrjiviä puheita viljelevien 'opetuslasten' lepäävän siinä samassa sylissä, koska jokainen meistä pääsee sinne ihan vain Jumalan armon ansiosta.

Miksi itken tänään

Kristillisen uskon ytimessä on ajatus siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena aivan yhtä arvokas – siis jokainen ihminen. Luterilaisuuteen taas kuuluu se ajatus, että erotetaan uskon ja elämän osa-alue eli pelastukseen ja etiikkaan liittyvät asiat siten, että edelliseen liittyviä oppeja ei koskaan muuteta mutta siihen elämään liittyvää aluetta arvioidaan aina uudelleen joka ajassa tietämyksen lisääntyessä. Tältä pohjalta on tehty monia muutoksia kirkon oppiin. Esimerkiksi naisten pappeus on hyväksytty pitkälti tältä pohjalta. Orjuuskin on jo ajat sitten tuomittu.

Nyt elämme sitä aikaa, jolloin suhtautumista samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin arvioidaan kirkossamme uudelleen. Toiset vaan pitävät edelleen kiinni siitä käsityksestään, että on täysin oikeutettua tuomita nämä suhteet. Senkin vielä ymmärrän. On vaikeaa muuttaa käsityksiään asiassa, joka koskettaa meitä jokaista niin vahvasti, koska se koskettaa meidän jokaisen seksuaalisuutta, yhtä identiteettimme intiimeimmistä osa-alueista. Se, mitä en ymmärrä, on se, että kirkossamme ei edelleenkään ole nollatoleranssia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivälle puheelle. Mielipiteensä siis saa pitää, mutta törkeällä tavalla sen ilmaisemista ei tule sallia. Ei sitä sallita suhteessa etnisiin vähemmistöihinkään.

Se, että sallimme syrjivän puheen, johtaa suoraan siihen, että meitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kiusataan. Oman mielipiteensä nimissä – tai yleensä jopa Raamatun ja Jumalan nimissä nämä ihmiset lyövät meitä kuin vierasta sikaa. Sitten vielä jotkut vaativat, että ’molempien osapuolien’ pitäisi kunnioittaa toinen toistensa mielipiteitä. Vai että mielipiteitä? Ne ovat tosiaan mielipiteitä näillä, jotka meistä loukkaavasti puhuvat maalaillen milloin mitäkin penistä anukseen –fantasioitaan. Joillekin meistä kyse on kuitenkin meidän ihmisoikeuksistamme, meidän oikeudestamme olla täysiä ihmisiä myös seksuaali- tai sukupuoli-identiteettimme suhteen. Meille se ei ole vain mielipide vaan meidän elämäämme.

Osallistuin tänään Yhteys-liikkeen järjestämään seminaariin aiheesta ’Kirkkokiusattu, kirkkosiunattu’. Kerroin siellä, kuinka yksi opiskelija tuli aikoinaan käännyttämään minua heteroksi, eheyttämään minua sanan varsinaisessa merkityksessä. Mietin ääneen, pitääkö minun pappina sietää sellaista käytöstä, kun tullaan suoraan arvostelemaan sitä, mitä olen, ja vaatimaan Raamatun ja Jumalan nimissä, että minun tulee muuttua ellen halua joutua helvettiin – tai johtaa muita sinne. Ammattiliiton lakimies totesi siihen jotenkin tähän tapaan: ’On kyse työturvallisuudesta. Niin kuin portsaria ei saa vetää turpaan, niin kirkon työntekijää ei saa uhata tai loukata. Työnantajan tulee huolehtia siitä, että ihminen voi tehdä työtään rauhassa. Ei se ole mitään sielunhoitoa, että seurakuntalainen käy haukkumassa papin, kun siltä tuntuu.’

Minä itken. Minä itken tätä maailmaa. Minä itken jokaista seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön kuuluvaa ihmistä, jota on satutettu Raamatun, Jumalan tai kirkon nimissä. Olen yksi heistä, mutta vain yksi. Moni on kokenut vielä paljon pahempaa. Taistelu ei ole päättynyt, ei kirkossa eikä yhteiskunnassa.