Voiko sallia muille sen, minkä itseltään kieltää?

Olin nuorena sitä mieltä, että seksi kuuluu vain avioliittoon. Uskoin, että on oikein pidättäytyä sen harjoittamisesta seurusteluaikana. No, minun oli myös helppo olla sitä mieltä, koska en seurustellut kenenkään kanssa. Se taas johtui varmaan siitä, että etsiskelin jatkuvasti minulle väärän sukupuolen edustajia. Asia ei kuitenkaan koskaan konkretisoitunut minulle ennen kuin arvomaailmani muuttui muutenkin.

Ajattelin, että kunnon kristitty väkisinkin on sitä mieltä, että seksi on vain avioliittoon kuuluva asia. Hämmästelin mielessäni niitä tuntemiani uskovia ihmisiä, joiden tiesin harrastavan seksiä jo seurustellessaan. Toisaalta myös ihailin heitä, heidän tapaansa suhtautua asiaan niin luontevasti. Muistan miettineeni usein sitä, että ei kai tuokaan ihminen voi helvettiin joutua, kun hän on muuten niin hyvä. Kauheita ajatuksia, tiedän. Sitä se vain aiheutti, kun itseltään kielsi niinkin suuren asian.

En minä edelleenkään ajattele, että ihmiselle olisi hyväksi harrastaa seksiä ihan kenen tahansa kanssa. Rakastavaan suhteeseen se kuitenkin mielestäni voi hyvinkin kuulua jo paljon ennen avioliittoa. Nyt mietin lähinnä sitä, että meneekö se ihan yleisestikin niin, että jos kieltää itseltään jonkin oleellisen asian, ei voi sallia sitä muillekaan.

Minun oli vaikea sallia muille seksin harrastamista ennen avioliittoa, kun en sitä itselleni hyväksynyt. Miten on sitten niiden ihmisten laita, jotka tiedostavat olevansa biseksuaaleja, mutta kieltävät itseltään tuntemuksensa samaa sukupuolta olevia kohtaan? Ovatko he juuri niitä, jotka eivät salli sitten muillekaan homoseksuaalista elämäntapaa, koska ovat sen puolen itsessään kieltäneet?

Ajattelisin, että asia ei automaattisesti mene niin, että ihminen ei voisi sallia muille sitä, minkä itseltään kieltää. Jos asian on tiedostanut ja läpikäynyt, uskon ihmisen pystyvän sallimaan muille esimerkiksi homoseksuaalisen elämäntavan, vaikka itseltään sen puolen aktiivisesti sulkisikin valinnoillaan pois. Ongelmana pidän lähinnä niitä ihmisiä, jotka eivät uskalla myöntää edes itselleen kyseisiä taipumuksiaan. Luulen, että uskovissa ihmisissä heitä on aika paljonkin. Heidän puolestaan rukoilen, että he voisivat hyväksyä itsensä kokonaisina ihmisinä, miehinä ja naisina, jotka ovat arvokkaita juuri sellaisina kuin he ovat taipumuksistaan riippumatta. Rukoilen, että he voisivat löytää rauhan itsensä kanssa ja sen myötä myös Jumalan ja toisten ihmisten kanssa.